FIN
Sateen ääni. Tuulen ääni. Nurmen ääni, kun sitä sivelee.
Mullan ääni, kun siihen kaivautuu. Hyttynen. Heinäsirkka. Toukan rapina. Tuhannen vuoden ajanjakso, jossa asetutaan niitylle.
Käy levolle. Katso sateeseen, ja sade käy sinuksi. Tuuli on matkannut tänne maailman toiselta puolelta. Se puhaltaa sinut matalaksi, ropina huuhtoo sinut olemattomaksi.
Tällä kedolla maailma on vielä täysi.
Koi tekee paidastasi pitsiä.
Allasi makaa liero, sen lävitse kulkee koko maailma. Teette koloa toisillenne maan sisään, niin kuin tähtikirjaaja kaivertaa sienelle pesää nilaan. Päästät juuresi valloilleen, ja koskettelet mykorritsojen helliä anturoita.
Olet auringon kehräämän seitin koteloima kerä.
Odotathan, kunnes jäkälä on kirnunnut kiven ja aine virrannut lävitsesi
ei mene enää kauan
sienijuuri morsettaa kaukaisesta ikimetsästä.
Mutta täällä puut eivät enää kasva naavaa
ja vaikka sanoo rakastavansa kaikkea
voi silti vihata hyönteistä.
Itikat laskeutuvat korvanipukkasi taakse, ranteesi pulssipisteelle, varpaittesi väleihin
se mikä sinussa oli
kohoaa nyt inisten latvojen yläpuolelle
ja voit katsoa niittyä ylhäältä ja alhaalta samanaikaisesti
Kuuntele, kaskas laulaa
kun pieni hyttynen tekee hedelmää
ja valmuska raunioissa nostaa lakkiaan
Tämän planeetan pinnalla olet pieni ja olet suuri
kun sinun nesteesi maailman nesteeksi käy
autuus, kuulumisen tunne
itikka laskee munansa veteen.